Sä... sä... sä kuule levität tota joka paikkaan. 

Täällä kärsii kaikki.

Me ollaan syyttömiä sun ongelmiin.

Sulla ei kuule ole yhtään voimia kohta.

Sä tarviit voimia, kuuletsä.

Tajuutsä, sua tarvitaan kuule.

Sä et voi heittäytyä vaan makaamaan tähän ja olettaa, että sun hommat tehdään sun puolesta.

Yritä kuule nousta tosta. 

Täällä kärsii kaikki, tajuutsä.

Sä oot aikuinen ihminen.

Kuuletsä.

Ja nöyrä.

Kun on saanut niin paljon kaikenlaista mitä ei ole ansainnut

Eikä kaikissa tapauksissa edes halunnut.

Mutta sitä ei kysytä, ei joulupukkikaan.

Ihmisen tulee aina olla kiitollinen kun saa jotain, erityisesti naisen.

Naiset haluavat niin paljon.

Niin paljon enemmän kuin kukaan pystyy antamaan.

Miehet vaativat, siinä on ero.

Vaatiminen on paljon aktiivisempaa, määrätietoisempaa ja tarkempaa toimintaa.

Haluaminen on vain olo- ja mielentilojen välissä haahuilua ilman suurempaa tavoitetta.

Vaativalle annetaan, eikä vaatijan tarvitse olla kiitollinen eikä nöyrä.

Vaatija kun tarvtsee oikeasti, ei vain siksi, ettei ole muutakaan mietittävää tai tekemistä. 

Lapset vaativat. 

Lapsilla on oikeus vaatia, koska ovat lapsia ja kaipaavat huolenpitoa.

Naisen tulee haluta hoitaa lapsia ja huolehtia heidän vaatimuksistaan ja tarpeistaan.

Miehet ovat lapsia.

Lapset ovat miehiä.

Naiset ovat aina jotain haluamassa siinä välissä.

Kirjoitin mielessäni dialogia.

Se oli tositapaus.

Alkoi kuitenkin niin ahdistaa, että en halunnutkaan kirjoittaa sitä ylös.

Yhdellä on sitä aivokapasiteettia, älykäs ihminen ja luovakin.

Miettii töikseen ongelmia toisten ratkaisuihin.

Kai se on jonkinlainen nero ja kaipaa toiselta vain tarpeidensa tyydytystä eikä mitään innostavia haasteita.

Einstein oli samanlainen.

Fyysikkopuoliso oli uhka, kunnianhimoinen ja kateellinen. 

Osasi kaiken mitä Einstein, ja sen lisäksi synnytti vielä lapsia.

Hoitajapuoliso oli oikea, kun ei yrittänyt pyrkiä yhden tontille ja pysyi kiltisti omalla paikallaan eikä edes sortunut synnyttämään eikä pitänyt yllä liikoja kuvitelmia eikä tarpeita. 

Sellaista naista Einstein kykeni ymmärtämään.

Niin ne tarpeet.

Niitä täytyy toki olla toisella silloin kun yksi niitä eksyy ajattelemaan.

Pitää olla joku tarve jonka voi sanoa että yksi voisi tuntea itsensä huomaavaiseksi ja hyväksi ihmiseksi.

Toiselle ei yhden tarpeista kannata turhaan paasata, kun toinen tietää sanomattakin tai ainakin täytyisi tietää jos on kerran hyvä ja huomaavainen ihminen.

Hyvä ja huomaavainen ihminen ei kuitenkaan liikaa korosta ja tyrkytä omia tarpeitaan vaan antaa yhdelle mahdollisuuden havaita ne itse.

Täytyy olla aulis ja nöyrä ja alistua oikeissa paikoissa ja tuottaa toiselle kunniaa.

Mutta kun tulee se tekemisen hetki, niin yhden täytyy saada valita mitä tekee.

Toinen tekee sitten ilolla kaiken mitä jää jäljelle, koska on nekin työt tehtävä.

Hyvä itsetunto täytyy olla eikä valittaa turhista eikä olla ronkeli.

Eikä kateellinen.

Sitä voi toteuttaa itseään niin monilla tavoilla ja toisen on kyllä hyvä olla kiinnostunut kaikenlaisesta ja osata käyttää mielikuvitusta.

Hyvä illuusio on aina parempi kuin ikävä todellisuus.

Myötätuntoinen ja optimistinen.

Yksi ei aina jaksa olla kumpaakaan, kun on muutenkin niin vaativaa tämä elämä.

Silloin on hyvä asettua toisen käsivarsille saamaan lohtua.

Toiseen uppoavat yhden surut kuin ahvenet porakaivoon.

Tukea ja kannustaa.

Toisella on myötäsyntyinen kyky, kun taas yhden on opeteltava vielä.

Ei sitä hetkessä opi eikä aina huomaa milloin toinen on suruissaan, yksinäinen tai potee ikävää.

Jos ei osaa tukea niin silloin voi vetäytyä ja kadota jonnekin kauas pois näkyvistä siksi aikaa, että se suru menee itsekseen ohi ja unohtuu. 

Ei yksi osaa märehtiä eikä mässäillä toisen ongelmilla.

Lihoo vaan.

Turhaan sekään niitä miettii, olemattomia asioita, ja rasittaa.

Lihoo sekin vaan ja sitä ei kestä kukaan.

Pieniä ja keveitä ovat toisen murheet maailman murheiden rinnalla ja sanoohan talonpoikaisjärkikin että ei se elämä märehtimällä parane. 

Eikä vaihtamalla.

Yhteiselämä on kuulemma asioiden jakamista.

Pitää olla yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita jotka sitoo kumppanit toisiinsa paremmin kuin seksi.

Mutta jos yhtä ei kiinnosta muu kuin seksi sen toisen kanssa. 

Jos toisen harrastukset on niin etäisiä ja vaikeita ja hikisiä ja jotenkin sekundalaatua ja pierunhajuista puuhaa.

Eikö se ole jo paljon että yksi ei estä toista toteuttamasta sekundaarisia halujaan.

Eikö se ole jo myönnytys ja lahja.

Päästää menemään ja olemaan niin pitkään kuin tahtoo.

Saattaa joskus laittaa pyykit tiskikoneeseen sillä aikaa kun toinen harrastaa.
 

Tai pestä astiat jos on päänsärkyä tai kuukautiskipuja.

Sen jälkeen se ehkä haluaa seksiäkin taas.

Kiitollinen saisi ainakin olla.

Muuten se on sitä samaa märehtimistä ja mässäilyä.

Kaveritkin on toisella niin erilaisia.

Kyselevät hankalia kysymyksiä ja katsovat kieroon.

Yksi pitää kaverinsa piilossa niin ei tarvitse selittää. 

Ne eivät luojan kiitos tunne toisiaan.

Eivät tunge yhden ja toisen väliin ristiriitaisia näkemyksiään, naisasiaa tai muuta roskaa.

Niin kuin sille yhdelle pariskunnalle kävi.

Yksi eksyi väärään seuraan.

Toinen jäi ulkopuolelle.

Tai jättäytyi, kun ei niiden tyyppien kanssa voinut olla.

Niin vaan kävi, että seura vei yhden mukanaan.

Toinen jäi.

Oikeastaanhan siinä säästää toisten voimia, kun ei kerro, että on edes mitään kerrottavaa. Antaa vain ajan kulua, se parantaa. Puhaltaa vain haavaan, se unohtuu. Hyvässä lykyssä ei jää isoa arpea, jota toisten on ikävä katsella. Sen verran voi jokainen ajatella toisia, minäkin.

Ja hitto vie, kuka osaa kaivata syyllistä tekoon, jonka ei edes tiedetä tulleen tehdyksi? Sille toiselle ei tarvitsekaan kertoa teoista, se tietää. Se on syyllinen, tekijä. Ja ketä huvittaa muutenkaan tietää mitään ikävää sattuneen. Harmeja siitä seuraa, selvittelyä ja syyttelyä. Todisteiden kaivelua. Siitä tulee varpaan maku suuhun.

Onko sellaista tekoa ylipäänsä edes olemassa, josta ei tiedetä? Paitsi ne kaksi tietenkin tietävät, jotka olivat teossa mukana. Toinen vaan ei tunnusta, toinen ei uskalla kertoa. Teko, josta ei tiedetä, pujahtaa jonnekin ulottumattomiin, tiedostamattomiin, eikä sitä voi koskea, eikä  ymmärtää, eikä se saa hahmoa eikä merkitystä. Se palaa tietoisuuteen vain jos teko uusitaan ja jos joku muistaa sen aiemmalta ajalta. Tässä tapauksessa se seilaisi turhan päiten ulottuvuudesta toiseen. Sillä olisi oma ajanlaskunsa.

Entä jos teko tehdään monta kertaa, vaikka tiedetään, että se on väärin? Se, joka tekee, ei piittaa. Se, jolle tehdään, ei ymmärrä, ei tiedä. Onko se häpeä? Uhri on viaton, mutta jos jollekin tehdään sama asia monta kertaa, vaikka molemmat tietävät sen olevan väärin, muuttuuko asia, poistuuko uhrius? Onko yhtäkkiä kyse yhteistoiminnasta, yhteisestä sopimuksesta, suostumisesta? Onko suostumusta silloin, jos kieltäytymisen mahdollisuudesta ei tiedä? Pakosta ei ole kysymys, jos suostuu eikä pane vastaan.

Paljastaminen tuottaisi vastauksia, mutta loisi myös uusia kysymyksiä. Oltaisiinhan toki ihan vihaisiakin. Onhan hyvin loukkaavaa huomata olleensa sokea tai välinpitämätön. Me kaikki haluamme olla hyviä ihmisiä ja tehdä velvollisuutemme. Mielellämme ajattelemme, että pystymme vaivatta elämään ja toimimaan niin kuin meiltä odotetaan ja itse odotamme. Mikään ei tuota enempää pettymyksiä kuin se, jos joku osoittaa meidän hyvyytemme ja kykyjemme loppuneen ennen aikojaan, vaikka kuvittelimme niiden riittävän. Meitä olisi silloin petetty.

Mutta tosiasia on, että voimme olla hyviä vain tarkoituksella. Sen tähden paljastaminen ei toisinaan ole kovin viisasta. 

Kopin joka nurkassa lojui joku. Ilma haisi bissepieruille ja krapulahöngälle. Joku oli ahminut valkosipulia. Yksi pariskunta muhinoi pimeydessä toistensa ympäri kietoutuneina. Elukat. Niitä oli käsketty lopettamaan jo monta kertaa, mutta eivät ne uskoneet. "Nuorta lempee se vaan on", kuski oli sanonut. "Tää on mun auto, ja jos joku haluu täällä bylsii siististi, niin bylsiköön." Asia oli sillä selvä. "Tehkää mitä vaan paitsi tappelette!" Sillä oli kiire ja huono tuuli. Huomenna odotti toripäivä. 

Pissa paisui. Vaihdoin asentoa, puristin reisiä. Auto heittelehti, pohjaan kolahti jotain. "Orava" joku sanoi. "Kyttäauto" sanoi joku muu. "Sun mutsis" sanoi kolmas. Sille naurettiin. Keskityin tuijottamaan katonrajassa olevaa rakoa. Sen läpi pääsi niin kirkas valonsäde, että sokaistui jos tuijotti sitä pitkään. Kun käänsi katseen taas pimeyteen, näki vain harmaan palkin, kuten sensuroiduissa kuvissa. Pariskunta alkoi päästä asiaan. Palkki peitti heidän ääriviivansa sopivasti. Joku kuorsasi kovaa. Kukaan ei oikeastaan puhunut. Moottori pauhasi.

Kuvittelin minkälaista heillä on. Vaatiihan se pokkaa naida siinä, kun ventovierasta jengiä istuu metrin päässä. Kunnon krapula voittaa turhan häveliäisyyden mennen tullen, kun himot iskevät. Ja mitä vieraista tyypeistä, ei niitä edes näe. Minut laskivat varmaan siihen porukkaan. Eihän minun siellä kopissa oikeastaan edes alun perin kuulunut olla. Se oli ollut sellainen ekstempore-lähtö joskus yhdeksän jälkeen illalla, kun joku keksi, että voitaisiin lähteä Hankoon. Ihan sattumalta satuin olemaan siinä pöydässä ja sen verran jurrissa, että oli turhan helppoa yllyttää. En oikeastaan edes tuntenut ketään muuta kuin kuskin etäisesti, tutuntuttu, torikauppias, jotain perunoita tai vastaavia möi. Yöllä tunnuttiin olevan parhaita kavereita, aamulla ei enää edes moikattu. Huoli se kuitenkin paluumatkalle kyytiin, jos kopissa matkustaminen kelpasi. Pariskunta otti äänistä päätellen tilanteesta aina vain enemmän irti. Vieressä lojuneet kömpivät kauemmas, ahtautuivat kiroillen ja naureskellen kolmeen muuhun nurkkaan. Kuorsaaja maiskutti suutaan.

Naiminen palautti ajatukset omaan alapäähän. Kohta lirahtaisi, jos tulisi kunnon töyssy. Päässä jyskytti ja kieli kuivui kitalakeen. Löyhkä tiivistyi kuin hiki ihon pintaan. Multa ja hiekka rahisi pariskunnan alla, leijui pölynä katonrajasta tunkevassa valonsäteessä, narskui hampaissa. 

Joku oven vieressä istunut tyttö nousi ja hoiperteli ohjaamon luukun luo. "Hei!" kimeä ääni huusi ja käsi hakkasi ohjaamon seinää. "Hei!!" Kuski avasi luukun. "No hä!" "Mullon kusihätä!" tyttö karjaisi. "Kuse housuus!" "Enkä kuse! Pysäytä!" "Emmä ehi pysäyttää, pitää olla kymmeneltä perillä. Kuse pulloon!" "Pysäytä saatana, täällä ruveta mihinkään pulloihin kusemaan!" Tytön ääni oli luja. Kuskin naama vilahti luukulla. "No voi vittu sitte."

Parin minuutin päästä moottorin ääni muuttui, auto jarrutti, töyssähteli ja pysähtyi. Ohjaamon ovi pamahti. Joku raplasi takaovien lukkoa ja leväytti vihdoin oven selälleen. Auringonvalo syöksyi sisään. "Äkkiä sitte, eikä mennä kauas, tohon viereen vaan" kuski tokaisi ja tuijotti pimeyteen valon keskeltä. Pariskunta repi hämillään vaatteita päälleen, tyttö peitti paljaat rintansa, poika kätkeytyi tuuhean otsatukan taakse. Anarkia katosi pimeyden mukana.  Muu jengi siristeli käsivarsiensa takaa, kaivautui huppareihinsa kirkkaudelta suojaan. Yksi jatkoi kuorsaustaan.  Neljä lähellä ovea istunutta tyyppiä pinkaisi pystyyn ja hyppäsi ulos autosta housujaan aukoen. Kävivät tien varteen riviin kuselle, toisistaan piittamatta kuin pikkutytöt ja -pojat. Lirisi ja lorisi, kusenhaju levisi kopin perimmäiseen nurkkaan asti. 

Liikahdin noustakseni lattialta. Rakko oli repeämäisillään. Nousin lattialta, hyppäsin ulos autosta. Auringonvalo sokaisi, horjahdin ja otin tukea kopin seinästä. Näin huojuvia puiden latvoja, lähdin kohti niitä. "Minne sä muka meet" kuului kuskin ääni. "Tohon samaan riviin vaan ny! Ei täs oo koko päivää aikaa." Pysähdyin ja käännyin. Kaikki katsoivat minua, tytöt kyykyssä ja pojat seisoviltaan, kuski seisoi niiden takana ja vahti. Lirinä ja lorina lakkasi. Jengi järjesti paidanhelmoja housuihinsa ja veti vetoketjujaan kiinni, varoen astumasta omiin lätäköihinsä. Vaihdoin jalkaa. Lätäköistä nouseva lemu oksetti. Kuseksijat kiipesivät yksi toisensa jälkeen takaisin koppiin."No! Meinaatko vai et" kuski murahti. "Meinaatsä seistä siinä kun mä kusen?" kuiskasin. Painoin kädellä vatsaa, leuka vääntyi irveeseen. Ihan kohta posahtaisin. Kuski tuijotti epäuskoisena pari sekuntia, räjähti nauramaan ja lähti tallustelemaan auton nokan editse takaisin ohjaamoon. "No en meinaa."

Hoidin homman ja kiipesin takaisin koppiin. Joku sulki ovet. Huvittuneet ja ivalliset katseet tunkeutuivat pimeyden läpi.

Älä aina kyräile ja mulkoile

Haudot muniasi

Salaat asioitasi

Saisit olla kiitollinen

Et yhtään osaa olla iloinen 

Minä en saanut mitään

Vähästä olisin ollut onnellinen

Ei minulla ole sinulle sanottavaa

Suu on puhdas ja pysyy

Saisit opetella käytöstapoja

Isket aina puun takaa

Salaisuudet ovat omiani

Et sinäkään itseäsi anna ilmi

Sinulle on tärkeätä vain sinulle tärkeä

Järjettömässä ei ole sinusta järkeä

Nyt sen ymmärrän

Mielessäni sinut määritän

Me emme voi olla meitä

Lienee parempi jo vaieta

Vaadit puhumaan ja itse vaikenet

Nautit olostasi sen arvaan

Kaipaat yleisöä tunteillesi

Ne ovat kuitenkin vain omiasi

Sain kestää kaiken yksin

Ei ollut toista mielipidettä

Ei tunteita mitä jakaa

Tyhjyydestä ei voi irrottaa yhtään osaa

Valitan

Kohtalosi oli kova

Se ei silti kohtaloani vahvista

Ei tyhjästä voi mitään oppia

Sinun täytyy unohtaa itsesi

Tehdä niin kuin on lapsillesi paras

Olet pelkkiä tarpeita

Sinä senkin varas

Niinkö sinä teit?

Sääliä toki ansaitset

Hyvä saa aina palkkansa

Paha sen kun porskuttaa

Sinä se pidät puolesi

Et anna sortaa itseäsi
 

Mutta minä varoitan sinua

Vielä saatat langeta

Sehän nähdään

Joku viimeksi nauraa

- Ai mikä?

- No se kolmas

- Hm. 

- Hm?

- Niin. 

- Niin?

- No niin, kai se olisi tehtävä jos aikoo.

- No aiotaanko me?

- Mä en oikeen tiiä...

- Pitää tietää, muuten ei voi.

- Paksuks voi pamahtaa vaikkei aiokaan.

- Eiks me sit aiota?

- No tota.

- Nii?

- Meinaat, et oltais paksuna sit ens talvi? Vaikka mul on uus duuni?

- Niin kai, jos nyt osuu kohilleen. Ja eihän se ees sua ja sun duunias haittaa, mähän se kannan ja hoidan

- No joo, on se noinki

- Tuu nukkuu

- Joo koht

...

- Nnnnnnhhh, mmmmmhhh, mmhhhh....

- Kulta sä tuut, tuu vaan, tuu vaan

- Mmmmhhh, arrhhhhhh, mmmmhhhhhhaaaahhhhmitäsäsanoitaaahhhh

- Tuu vaa

- Mmmmaahahhhhhaaaa eiei

- Joo kulta

- Hnnnnhhhheiiiii päästä irti eiii eiii EIIIII!!! EI!

...

- Sattuuks sitä?

- Ei.

- Se turpoo

- Ei se mitään.

- Haenks mä jäätä tai jotain? Kulta mä oon niin pahoillani, mä panikoin, en mä muuten pysty selittää

- Ei se mitään. 

- Mä en ikinä oo halunnu lyödä sua, en ikinä!

- Ei se mitään. Anna olla. Anna olla jo.

- Toi näkyy ihan selvästi ja mä oon automaattisesti sika

- Ei voi mitään. Sä puolustauduit. Mähän yritin suunnilleen raiskata sut. Kerro se jos joku tulee änkyttää

- Hei. Ei.

- No eiks tossa niin käyny.

- No ei. Et.

- Käytin sua hyväks

- Hö.

- Yritin pakottaa sut siittää

- Älä viitti.

- Vai sä et haluu.

- Haluun.

- Et haluu.

- No okei, en sit haluu.

- Miks helvetissä sä sit edes puhuit siitä

- S ä puhuit siitä

- Joo, s u n kanssa

- Sä aloit puhuu, että sä haluut kolmannen lapsen, mä vaan kuuntelin

- Niin, etkä sanonu mitää

- En nii. Eikä se velvota mua mihinkään.

- Aha. Ei sitte.

- No ei. Mä kelasin, että jos mä annan sun puhuu sen ulos ittestäs, niin sä pikku hiljaa unohdat sen asian ja voidaan taas olla normaalisti

- Normaalisti?

- Nii, ollaan niinku ollaan oltuki. Eiks sulla ole tarpeeks jo noissa kahdessa?

- Mulla? 

- No meillä, meillä, vittu. Mieti nyt, kolme lasta. Tarkottaa isompaa autoo, isompaa kämppää, isompaa vittu jääkaappii. Millä sä maksat kaiken?

- Mä?

- No me, vittu me. ME! Mut mitä sä tienaat, löhööt vaa himassa pennun kaa

- Ai tienaan. No en kai mitään sit. Eletään silleen sit et raha ratkasee

- Joo, kyllä. Nyt on hyvin. Ei pilata sitä.

- Okei. Ei pilata.

- Ei. Ei.

- Ei.

Mä yritin aina tulla nukkumaan vasta kun muut oli nukahtaneet, ettei se näkisi mua. Viivyttelin vaikka paskahuussissa siihen asti kun valot sammuivat, vaikka pelotti tulla sieltä metsän hämäristä yksin. Vaikka enemmän mä olin yksin sitten kun olin vetänyt peiton korville. 

Se otti aina ensiksi varpaasta kiinni. Se tiesi, että jos mä olin hereillä, mä en osaisi olla liikkumatta, vaikka kuinka yritin. Sitten se tarttui nilkkaan, ja sitten kohta se jo makasi mun vieressä. Mä vedin peittoa tiukemmin ympärille. Se odotti vähän aikaa. Muut kuorsasivat. Hysssss, se puhalsi hampaiden välistä mun kaulaan ja kaivoi niin kauan että sai käden mun peiton alle. Siinä vaiheessa mä tiesin, että olin taas hävinnyt. Mä ajattelin mäntyjen runkoja ja tiesin, että kun ne muuttuvat taas ruskeiksi, se lähtee takaisin omaan sänkyynsä. 

Mä en ensiksi tajunnut, että ei mun tarvitse. Mä en tajunnut, että se on mitään pahaa, vaikka se oli pahaa ja tuntui pahalle ja haisi pahalle. Se sanoi, että se on ihan hyvä niin. Mun ei tarvitsisi kertoa kellekään. Jos ne kuulisi, ne nauraisi mulle koko mun elämän loppuun asti. Ei sitä voinut ymmärtää. Ei sitä voinut haluta. Ei sille voinut mitään. Ja sitten se sanoi, että mä olen ihan yhtä paha kuin se.

Vikana yönä se nujusi itsensä mun päälle niin että mä en saanut henkeä. Mun päähän sattui. Hysssshhhh, hysssssshhhhh, se puhalsi kuumaa mun kaulaan ja tukki mun suun ja väänsi mun selkää. Mä en tiedä miten mä sen tein. Mä aloin vääntää takaisin. Mä olin männynrunko. Perämoottori. Moottorisaha. Jotenkin väänsin lantiota sivuun ja sain toisen polven koukkuun ja pukkasin sitä kylkeen ja se putosi lattialle niin että kolina kävi. Valot syttyivät, lakanat kahisivat.  Se kykki siinä sängyn vieressä alastomana ja valo heijastui sen silmistä niin että se näytti ihan joltain hullulta oravalta. "Meehän takas sänkyys" sille sanottiin. Kukaan ei kysynyt, mitä se siinä lattialla teki. Se katsoi mua mustin silmin kädet nyrkissä. Sen muna oli yhä isona. "Valot pois!" se sanoi. "Mee sänkyys siitä!" oli vastaus. Se ryömi kyykyssä lattian yli takaisin sänkynsä viereen ja kiipesi peiton alle. "Valot pois" se sanoi taas. Valot sammuivat.