Sun pitää kuule opetella hallitsemaan tota sun ahdistusta.

Sä... sä... sä kuule levität tota joka paikkaan. 

Täällä kärsii kaikki.

Me ollaan syyttömiä sun ongelmiin.

Sulla ei kuule ole yhtään voimia kohta.

Sä tarviit voimia, kuuletsä.

Tajuutsä, sua tarvitaan kuule.

Sä et voi heittäytyä vaan makaamaan tähän ja olettaa, että sun hommat tehdään sun puolesta.

Yritä kuule nousta tosta. 

Täällä kärsii kaikki, tajuutsä.

Sä oot aikuinen ihminen.

Kuuletsä.

Joulukin tulossa ja pitäisi jaksaa olla kiitollinen.

Ja nöyrä.

Kun on saanut niin paljon kaikenlaista mitä ei ole ansainnut

Eikä kaikissa tapauksissa edes halunnut.

Mutta sitä ei kysytä, ei joulupukkikaan.

Ihmisen tulee aina olla kiitollinen kun saa jotain, erityisesti naisen.

Naiset haluavat niin paljon.

Niin paljon enemmän kuin kukaan pystyy antamaan.

Miehet vaativat, siinä on ero.

Vaatiminen on paljon aktiivisempaa, määrätietoisempaa ja tarkempaa toimintaa.

Haluaminen on vain olo- ja mielentilojen välissä haahuilua ilman suurempaa tavoitetta.

Vaativalle annetaan, eikä vaatijan tarvitse olla kiitollinen eikä nöyrä.

Vaatija kun tarvtsee oikeasti, ei vain siksi, ettei ole muutakaan mietittävää tai tekemistä. 

Lapset vaativat. 

Lapsilla on oikeus vaatia, koska ovat lapsia ja kaipaavat huolenpitoa.

Naisen tulee haluta hoitaa lapsia ja huolehtia heidän vaatimuksistaan ja tarpeistaan.

Miehet ovat lapsia.

Lapset ovat miehiä.

Naiset ovat aina jotain haluamassa siinä välissä.

Kirjoitin mielessäni dialogia.

Se oli tositapaus.

Alkoi kuitenkin niin ahdistaa, että en halunnutkaan kirjoittaa sitä ylös.

 

 

Mikskä ne sanovat sitä - vuorovaikutukseksi. Seksi.

 

Yhdellä on sitä aivokapasiteettia, älykäs ihminen ja luovakin.

Miettii töikseen ongelmia toisten ratkaisuihin.

Kai se on jonkinlainen nero ja kaipaa toiselta vain tarpeidensa tyydytystä eikä mitään innostavia haasteita.

Einstein oli samanlainen.

Fyysikkopuoliso oli uhka, kunnianhimoinen ja kateellinen. 

Osasi kaiken mitä Einstein, ja sen lisäksi synnytti vielä lapsia.

Hoitajapuoliso oli oikea, kun ei yrittänyt pyrkiä yhden tontille ja pysyi kiltisti omalla paikallaan eikä edes sortunut synnyttämään eikä pitänyt yllä liikoja kuvitelmia eikä tarpeita. 

Sellaista naista Einstein kykeni ymmärtämään.

 

Niin ne tarpeet.

Niitä täytyy toki olla toisella silloin kun yksi niitä eksyy ajattelemaan.

Pitää olla joku tarve jonka voi sanoa että yksi voisi tuntea itsensä huomaavaiseksi ja hyväksi ihmiseksi.

Toiselle ei yhden tarpeista kannata turhaan paasata, kun toinen tietää sanomattakin tai ainakin täytyisi tietää jos on kerran hyvä ja huomaavainen ihminen.

Hyvä ja huomaavainen ihminen ei kuitenkaan liikaa korosta ja tyrkytä omia tarpeitaan vaan antaa yhdelle mahdollisuuden havaita ne itse.

Täytyy olla aulis ja nöyrä ja alistua oikeissa paikoissa ja tuottaa toiselle kunniaa.

 

Mutta kun tulee se tekemisen hetki, niin yhden täytyy saada valita mitä tekee.

Toinen tekee sitten ilolla kaiken mitä jää jäljelle, koska on nekin työt tehtävä.

Hyvä itsetunto täytyy olla eikä valittaa turhista eikä olla ronkeli.

Eikä kateellinen.

Sitä voi toteuttaa itseään niin monilla tavoilla ja toisen on kyllä hyvä olla kiinnostunut kaikenlaisesta ja osata käyttää mielikuvitusta.

Hyvä illuusio on aina parempi kuin ikävä todellisuus.

Myötätuntoinen ja optimistinen.

Yksi ei aina jaksa olla kumpaakaan, kun on muutenkin niin vaativaa tämä elämä.

Silloin on hyvä asettua toisen käsivarsille saamaan lohtua.

Toiseen uppoavat yhden surut kuin ahvenet porakaivoon.

 

Tukea ja kannustaa.

Toisella on myötäsyntyinen kyky, kun taas yhden on opeteltava vielä.

Ei sitä hetkessä opi eikä aina huomaa milloin toinen on suruissaan, yksinäinen tai potee ikävää.

Jos ei osaa tukea niin silloin voi vetäytyä ja kadota jonnekin kauas pois näkyvistä siksi aikaa, että se suru menee itsekseen ohi ja unohtuu. 

Ei yksi osaa märehtiä eikä mässäillä toisen ongelmilla.

Lihoo vaan.

Turhaan sekään niitä miettii, olemattomia asioita, ja rasittaa.

Lihoo sekin vaan ja sitä ei kestä kukaan.

Pieniä ja keveitä ovat toisen murheet maailman murheiden rinnalla ja sanoohan talonpoikaisjärkikin että ei se elämä märehtimällä parane. 

Eikä vaihtamalla.

 

Yhteiselämä on kuulemma asioiden jakamista.

Pitää olla yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita jotka sitoo kumppanit toisiinsa paremmin kuin seksi.

Mutta jos yhtä ei kiinnosta muu kuin seksi sen toisen kanssa. 

Jos toisen harrastukset on niin etäisiä ja vaikeita ja hikisiä ja jotenkin sekundalaatua ja pierunhajuista puuhaa.

Eikö se ole jo paljon että yksi ei estä toista toteuttamasta sekundaarisia halujaan.

Eikö se ole jo myönnytys ja lahja.

Päästää menemään ja olemaan niin pitkään kuin tahtoo.

Saattaa joskus laittaa pyykit tiskikoneeseen sillä aikaa kun toinen harrastaa.
 

Tai pestä astiat jos on päänsärkyä tai kuukautiskipuja.

 

Sen jälkeen se ehkä haluaa seksiäkin taas.

Kiitollinen saisi ainakin olla.

Muuten se on sitä samaa märehtimistä ja mässäilyä.

 

Kaveritkin on toisella niin erilaisia.

Kyselevät hankalia kysymyksiä ja katsovat kieroon.

Yksi pitää kaverinsa piilossa niin ei tarvitse selittää. 

Ne eivät luojan kiitos tunne toisiaan.

Eivät tunge yhden ja toisen väliin ristiriitaisia näkemyksiään, naisasiaa tai muuta roskaa.

Niin kuin sille yhdelle pariskunnalle kävi.

Yksi eksyi väärään seuraan.

Toinen jäi ulkopuolelle.

Tai jättäytyi, kun ei niiden tyyppien kanssa voinut olla.

Niin vaan kävi, että seura vei yhden mukanaan.

Toinen jäi.

 

Jos ei voi sanoa sitä yhtä asiaa, ei voi sanoa mitään. Voi vain seistä ja katsoa, puhua ja ajatella vierestä. Varoa koko ajan ajatuksiaan ja tekojaan, vaikka kaikki olisi niin paljon helpompaa jos ei enää tarvitsisi tehdä niin. Ettei tarvitsisi pelätä, että ajattelee väärää asiaa väärään aikaan ja väärässä paikassa ja kaiken lisäksi, jotenkin huomaamattaan, sanoo sen ääneen. Jos voisi olla varma, että jos sitten kuitenkin sanoo sen ääneen, niin ymmärretään  ja lohdutetaan ja saa synninpäästön. Ei siksi, että olisi jollain tapaa syyllinen, vaan siksi, ettei ole jo aikoja sitten kertonut olevansa syytön, jotta oikea syyllinen saataisiin selville. Salailu on syntiä, luulisin. Syylliset on saatava kiinni, ja jokaisen ihmisen velvollisuus on auttaa siinä: kertoa tietonsa ja osoittaa sormella ja toimittaa tekijä tuomiolle. 

Oikeastaanhan siinä säästää toisten voimia, kun ei kerro, että on edes mitään kerrottavaa. Antaa vain ajan kulua, se parantaa. Puhaltaa vain haavaan, se unohtuu. Hyvässä lykyssä ei jää isoa arpea, jota toisten on ikävä katsella. Sen verran voi jokainen ajatella toisia, minäkin.

Ja hitto vie, kuka osaa kaivata syyllistä tekoon, jonka ei edes tiedetä tulleen tehdyksi? Sille toiselle ei tarvitsekaan kertoa teoista, se tietää. Se on syyllinen, tekijä. Ja ketä huvittaa muutenkaan tietää mitään ikävää sattuneen. Harmeja siitä seuraa, selvittelyä ja syyttelyä. Todisteiden kaivelua. Siitä tulee varpaan maku suuhun.

Onko sellaista tekoa ylipäänsä edes olemassa, josta ei tiedetä? Paitsi ne kaksi tietenkin tietävät, jotka olivat teossa mukana. Toinen vaan ei tunnusta, toinen ei uskalla kertoa. Teko, josta ei tiedetä, pujahtaa jonnekin ulottumattomiin, tiedostamattomiin, eikä sitä voi koskea, eikä  ymmärtää, eikä se saa hahmoa eikä merkitystä. Se palaa tietoisuuteen vain jos teko uusitaan ja jos joku muistaa sen aiemmalta ajalta. Tässä tapauksessa se seilaisi turhan päiten ulottuvuudesta toiseen. Sillä olisi oma ajanlaskunsa.

Entä jos teko tehdään monta kertaa, vaikka tiedetään, että se on väärin? Se, joka tekee, ei piittaa. Se, jolle tehdään, ei ymmärrä, ei tiedä. Onko se häpeä? Uhri on viaton, mutta jos jollekin tehdään sama asia monta kertaa, vaikka molemmat tietävät sen olevan väärin, muuttuuko asia, poistuuko uhrius? Onko yhtäkkiä kyse yhteistoiminnasta, yhteisestä sopimuksesta, suostumisesta? Onko suostumusta silloin, jos kieltäytymisen mahdollisuudesta ei tiedä? Pakosta ei ole kysymys, jos suostuu eikä pane vastaan.

Paljastaminen tuottaisi vastauksia, mutta loisi myös uusia kysymyksiä. Oltaisiinhan toki ihan vihaisiakin. Onhan hyvin loukkaavaa huomata olleensa sokea tai välinpitämätön. Me kaikki haluamme olla hyviä ihmisiä ja tehdä velvollisuutemme. Mielellämme ajattelemme, että pystymme vaivatta elämään ja toimimaan niin kuin meiltä odotetaan ja itse odotamme. Mikään ei tuota enempää pettymyksiä kuin se, jos joku osoittaa meidän hyvyytemme ja kykyjemme loppuneen ennen aikojaan, vaikka kuvittelimme niiden riittävän. Meitä olisi silloin petetty.

Mutta tosiasia on, että voimme olla hyviä vain tarkoituksella. Sen tähden paljastaminen ei toisinaan ole kovin viisasta. 

 

 

Pissatti. Hangontien tiukat mutkat tuntuivat rakossa. Koppiauton kulku ei ollut mitenkään tasaista. Kuski ei ollut ehtinyt ihan selvitä regattayön kaljoista, joista minäkin sain osuuteni. Aamulla join vesipostista janooni kourakaupalla vettä.

Kopin joka nurkassa lojui joku. Ilma haisi bissepieruille ja krapulahöngälle. Joku oli ahminut valkosipulia. Yksi pariskunta muhinoi pimeydessä toistensa ympäri kietoutuneina. Elukat. Niitä oli käsketty lopettamaan jo monta kertaa, mutta eivät ne uskoneet. "Nuorta lempee se vaan on", kuski oli sanonut. "Tää on mun auto, ja jos joku haluu täällä bylsii siististi, niin bylsiköön." Asia oli sillä selvä. "Tehkää mitä vaan paitsi tappelette!" Sillä oli kiire ja huono tuuli. Huomenna odotti toripäivä. 

Pissa paisui. Vaihdoin asentoa, puristin reisiä. Auto heittelehti, pohjaan kolahti jotain. "Orava" joku sanoi. "Kyttäauto" sanoi joku muu. "Sun mutsis" sanoi kolmas. Sille naurettiin. Keskityin tuijottamaan katonrajassa olevaa rakoa. Sen läpi pääsi niin kirkas valonsäde, että sokaistui jos tuijotti sitä pitkään. Kun käänsi katseen taas pimeyteen, näki vain harmaan palkin, kuten sensuroiduissa kuvissa. Pariskunta alkoi päästä asiaan. Palkki peitti heidän ääriviivansa sopivasti. Joku kuorsasi kovaa. Kukaan ei oikeastaan puhunut. Moottori pauhasi.

Kuvittelin minkälaista heillä on. Vaatiihan se pokkaa naida siinä, kun ventovierasta jengiä istuu metrin päässä. Kunnon krapula voittaa turhan häveliäisyyden mennen tullen, kun himot iskevät. Ja mitä vieraista tyypeistä, ei niitä edes näe. Minut laskivat varmaan siihen porukkaan. Eihän minun siellä kopissa oikeastaan edes alun perin kuulunut olla. Se oli ollut sellainen ekstempore-lähtö joskus yhdeksän jälkeen illalla, kun joku keksi, että voitaisiin lähteä Hankoon. Ihan sattumalta satuin olemaan siinä pöydässä ja sen verran jurrissa, että oli turhan helppoa yllyttää. En oikeastaan edes tuntenut ketään muuta kuin kuskin etäisesti, tutuntuttu, torikauppias, jotain perunoita tai vastaavia möi. Yöllä tunnuttiin olevan parhaita kavereita, aamulla ei enää edes moikattu. Huoli se kuitenkin paluumatkalle kyytiin, jos kopissa matkustaminen kelpasi. Pariskunta otti äänistä päätellen tilanteesta aina vain enemmän irti. Vieressä lojuneet kömpivät kauemmas, ahtautuivat kiroillen ja naureskellen kolmeen muuhun nurkkaan. Kuorsaaja maiskutti suutaan.

Naiminen palautti ajatukset omaan alapäähän. Kohta lirahtaisi, jos tulisi kunnon töyssy. Päässä jyskytti ja kieli kuivui kitalakeen. Löyhkä tiivistyi kuin hiki ihon pintaan. Multa ja hiekka rahisi pariskunnan alla, leijui pölynä katonrajasta tunkevassa valonsäteessä, narskui hampaissa. 

Joku oven vieressä istunut tyttö nousi ja hoiperteli ohjaamon luukun luo. "Hei!" kimeä ääni huusi ja käsi hakkasi ohjaamon seinää. "Hei!!" Kuski avasi luukun. "No hä!" "Mullon kusihätä!" tyttö karjaisi. "Kuse housuus!" "Enkä kuse! Pysäytä!" "Emmä ehi pysäyttää, pitää olla kymmeneltä perillä. Kuse pulloon!" "Pysäytä saatana, täällä ruveta mihinkään pulloihin kusemaan!" Tytön ääni oli luja. Kuskin naama vilahti luukulla. "No voi vittu sitte."

Parin minuutin päästä moottorin ääni muuttui, auto jarrutti, töyssähteli ja pysähtyi. Ohjaamon ovi pamahti. Joku raplasi takaovien lukkoa ja leväytti vihdoin oven selälleen. Auringonvalo syöksyi sisään. "Äkkiä sitte, eikä mennä kauas, tohon viereen vaan" kuski tokaisi ja tuijotti pimeyteen valon keskeltä. Pariskunta repi hämillään vaatteita päälleen, tyttö peitti paljaat rintansa, poika kätkeytyi tuuhean otsatukan taakse. Anarkia katosi pimeyden mukana.  Muu jengi siristeli käsivarsiensa takaa, kaivautui huppareihinsa kirkkaudelta suojaan. Yksi jatkoi kuorsaustaan.  Neljä lähellä ovea istunutta tyyppiä pinkaisi pystyyn ja hyppäsi ulos autosta housujaan aukoen. Kävivät tien varteen riviin kuselle, toisistaan piittamatta kuin pikkutytöt ja -pojat. Lirisi ja lorisi, kusenhaju levisi kopin perimmäiseen nurkkaan asti. 

Liikahdin noustakseni lattialta. Rakko oli repeämäisillään. Nousin lattialta, hyppäsin ulos autosta. Auringonvalo sokaisi, horjahdin ja otin tukea kopin seinästä. Näin huojuvia puiden latvoja, lähdin kohti niitä. "Minne sä muka meet" kuului kuskin ääni. "Tohon samaan riviin vaan ny! Ei täs oo koko päivää aikaa." Pysähdyin ja käännyin. Kaikki katsoivat minua, tytöt kyykyssä ja pojat seisoviltaan, kuski seisoi niiden takana ja vahti. Lirinä ja lorina lakkasi. Jengi järjesti paidanhelmoja housuihinsa ja veti vetoketjujaan kiinni, varoen astumasta omiin lätäköihinsä. Vaihdoin jalkaa. Lätäköistä nouseva lemu oksetti. Kuseksijat kiipesivät yksi toisensa jälkeen takaisin koppiin."No! Meinaatko vai et" kuski murahti. "Meinaatsä seistä siinä kun mä kusen?" kuiskasin. Painoin kädellä vatsaa, leuka vääntyi irveeseen. Ihan kohta posahtaisin. Kuski tuijotti epäuskoisena pari sekuntia, räjähti nauramaan ja lähti tallustelemaan auton nokan editse takaisin ohjaamoon. "No en meinaa."

Hoidin homman ja kiipesin takaisin koppiin. Joku sulki ovet. Huvittuneet ja ivalliset katseet tunkeutuivat pimeyden läpi.