Mikskä ne sanovat sitä - vuorovaikutukseksi. Seksi.

 

Yhdellä on sitä aivokapasiteettia, älykäs ihminen ja luovakin.

Miettii töikseen ongelmia toisten ratkaisuihin.

Kai se on jonkinlainen nero ja kaipaa toiselta vain tarpeidensa tyydytystä eikä mitään innostavia haasteita.

Einstein oli samanlainen.

Fyysikkopuoliso oli uhka, kunnianhimoinen ja kateellinen. 

Osasi kaiken mitä Einstein, ja sen lisäksi synnytti vielä lapsia.

Hoitajapuoliso oli oikea, kun ei yrittänyt pyrkiä yhden tontille ja pysyi kiltisti omalla paikallaan eikä edes sortunut synnyttämään eikä pitänyt yllä liikoja kuvitelmia eikä tarpeita. 

Sellaista naista Einstein kykeni ymmärtämään.

 

Niin ne tarpeet.

Niitä täytyy toki olla toisella silloin kun yksi niitä eksyy ajattelemaan.

Pitää olla joku tarve jonka voi sanoa että yksi voisi tuntea itsensä huomaavaiseksi ja hyväksi ihmiseksi.

Toiselle ei yhden tarpeista kannata turhaan paasata, kun toinen tietää sanomattakin tai ainakin täytyisi tietää jos on kerran hyvä ja huomaavainen ihminen.

Hyvä ja huomaavainen ihminen ei kuitenkaan liikaa korosta ja tyrkytä omia tarpeitaan vaan antaa yhdelle mahdollisuuden havaita ne itse.

Täytyy olla aulis ja nöyrä ja alistua oikeissa paikoissa ja tuottaa toiselle kunniaa.

 

Mutta kun tulee se tekemisen hetki, niin yhden täytyy saada valita mitä tekee.

Toinen tekee sitten ilolla kaiken mitä jää jäljelle, koska on nekin työt tehtävä.

Hyvä itsetunto täytyy olla eikä valittaa turhista eikä olla ronkeli.

Eikä kateellinen.

Sitä voi toteuttaa itseään niin monilla tavoilla ja toisen on kyllä hyvä olla kiinnostunut kaikenlaisesta ja osata käyttää mielikuvitusta.

Hyvä illuusio on aina parempi kuin ikävä todellisuus.

Myötätuntoinen ja optimistinen.

Yksi ei aina jaksa olla kumpaakaan, kun on muutenkin niin vaativaa tämä elämä.

Silloin on hyvä asettua toisen käsivarsille saamaan lohtua.

Toiseen uppoavat yhden surut kuin ahvenet porakaivoon.

 

Tukea ja kannustaa.

Toisella on myötäsyntyinen kyky, kun taas yhden on opeteltava vielä.

Ei sitä hetkessä opi eikä aina huomaa milloin toinen on suruissaan, yksinäinen tai potee ikävää.

Jos ei osaa tukea niin silloin voi vetäytyä ja kadota jonnekin kauas pois näkyvistä siksi aikaa, että se suru menee itsekseen ohi ja unohtuu. 

Ei yksi osaa märehtiä eikä mässäillä toisen ongelmilla.

Lihoo vaan.

Turhaan sekään niitä miettii, olemattomia asioita, ja rasittaa.

Lihoo sekin vaan ja sitä ei kestä kukaan.

Pieniä ja keveitä ovat toisen murheet maailman murheiden rinnalla ja sanoohan talonpoikaisjärkikin että ei se elämä märehtimällä parane. 

Eikä vaihtamalla.

 

Yhteiselämä on kuulemma asioiden jakamista.

Pitää olla yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita jotka sitoo kumppanit toisiinsa paremmin kuin seksi.

Mutta jos yhtä ei kiinnosta muu kuin seksi sen toisen kanssa. 

Jos toisen harrastukset on niin etäisiä ja vaikeita ja hikisiä ja jotenkin sekundalaatua ja pierunhajuista puuhaa.

Eikö se ole jo paljon että yksi ei estä toista toteuttamasta sekundaarisia halujaan.

Eikö se ole jo myönnytys ja lahja.

Päästää menemään ja olemaan niin pitkään kuin tahtoo.

Saattaa joskus laittaa pyykit tiskikoneeseen sillä aikaa kun toinen harrastaa.
 

Tai pestä astiat jos on päänsärkyä tai kuukautiskipuja.

 

Sen jälkeen se ehkä haluaa seksiäkin taas.

Kiitollinen saisi ainakin olla.

Muuten se on sitä samaa märehtimistä ja mässäilyä.

 

Kaveritkin on toisella niin erilaisia.

Kyselevät hankalia kysymyksiä ja katsovat kieroon.

Yksi pitää kaverinsa piilossa niin ei tarvitse selittää. 

Ne eivät luojan kiitos tunne toisiaan.

Eivät tunge yhden ja toisen väliin ristiriitaisia näkemyksiään, naisasiaa tai muuta roskaa.

Niin kuin sille yhdelle pariskunnalle kävi.

Yksi eksyi väärään seuraan.

Toinen jäi ulkopuolelle.

Tai jättäytyi, kun ei niiden tyyppien kanssa voinut olla.

Niin vaan kävi, että seura vei yhden mukanaan.

Toinen jäi.