Jos ei voi sanoa sitä yhtä asiaa, ei voi sanoa mitään. Voi vain seistä ja katsoa, puhua ja ajatella vierestä. Varoa koko ajan ajatuksiaan ja tekojaan, vaikka kaikki olisi niin paljon helpompaa jos ei enää tarvitsisi tehdä niin. Ettei tarvitsisi pelätä, että ajattelee väärää asiaa väärään aikaan ja väärässä paikassa ja kaiken lisäksi, jotenkin huomaamattaan, sanoo sen ääneen. Jos voisi olla varma, että jos sitten kuitenkin sanoo sen ääneen, niin ymmärretään  ja lohdutetaan ja saa synninpäästön. Ei siksi, että olisi jollain tapaa syyllinen, vaan siksi, ettei ole jo aikoja sitten kertonut olevansa syytön, jotta oikea syyllinen saataisiin selville. Salailu on syntiä, luulisin. Syylliset on saatava kiinni, ja jokaisen ihmisen velvollisuus on auttaa siinä: kertoa tietonsa ja osoittaa sormella ja toimittaa tekijä tuomiolle. 

Oikeastaanhan siinä säästää toisten voimia, kun ei kerro, että on edes mitään kerrottavaa. Antaa vain ajan kulua, se parantaa. Puhaltaa vain haavaan, se unohtuu. Hyvässä lykyssä ei jää isoa arpea, jota toisten on ikävä katsella. Sen verran voi jokainen ajatella toisia, minäkin.

Ja hitto vie, kuka osaa kaivata syyllistä tekoon, jonka ei edes tiedetä tulleen tehdyksi? Sille toiselle ei tarvitsekaan kertoa teoista, se tietää. Se on syyllinen, tekijä. Ja ketä huvittaa muutenkaan tietää mitään ikävää sattuneen. Harmeja siitä seuraa, selvittelyä ja syyttelyä. Todisteiden kaivelua. Siitä tulee varpaan maku suuhun.

Onko sellaista tekoa ylipäänsä edes olemassa, josta ei tiedetä? Paitsi ne kaksi tietenkin tietävät, jotka olivat teossa mukana. Toinen vaan ei tunnusta, toinen ei uskalla kertoa. Teko, josta ei tiedetä, pujahtaa jonnekin ulottumattomiin, tiedostamattomiin, eikä sitä voi koskea, eikä  ymmärtää, eikä se saa hahmoa eikä merkitystä. Se palaa tietoisuuteen vain jos teko uusitaan ja jos joku muistaa sen aiemmalta ajalta. Tässä tapauksessa se seilaisi turhan päiten ulottuvuudesta toiseen. Sillä olisi oma ajanlaskunsa.

Entä jos teko tehdään monta kertaa, vaikka tiedetään, että se on väärin? Se, joka tekee, ei piittaa. Se, jolle tehdään, ei ymmärrä, ei tiedä. Onko se häpeä? Uhri on viaton, mutta jos jollekin tehdään sama asia monta kertaa, vaikka molemmat tietävät sen olevan väärin, muuttuuko asia, poistuuko uhrius? Onko yhtäkkiä kyse yhteistoiminnasta, yhteisestä sopimuksesta, suostumisesta? Onko suostumusta silloin, jos kieltäytymisen mahdollisuudesta ei tiedä? Pakosta ei ole kysymys, jos suostuu eikä pane vastaan.

Paljastaminen tuottaisi vastauksia, mutta loisi myös uusia kysymyksiä. Oltaisiinhan toki ihan vihaisiakin. Onhan hyvin loukkaavaa huomata olleensa sokea tai välinpitämätön. Me kaikki haluamme olla hyviä ihmisiä ja tehdä velvollisuutemme. Mielellämme ajattelemme, että pystymme vaivatta elämään ja toimimaan niin kuin meiltä odotetaan ja itse odotamme. Mikään ei tuota enempää pettymyksiä kuin se, jos joku osoittaa meidän hyvyytemme ja kykyjemme loppuneen ennen aikojaan, vaikka kuvittelimme niiden riittävän. Meitä olisi silloin petetty.

Mutta tosiasia on, että voimme olla hyviä vain tarkoituksella. Sen tähden paljastaminen ei toisinaan ole kovin viisasta.